Iltapäivän viettoa [Midoinen]

Muuan cyborgi asteli hiljakseen pientä katua pitkin katsellen ympärilleen. Aika tyhjältä näytti... Ehkä pari ihmistä hän oli nähnyt matkallaan. Muut taisivat pysytellä tiiviisti neljän seinän sisällä erirsyksessä muista. Valentine sen kyllä ymmärsi. Hän ymmärsi todella hyvin miltä hyljeksityistä tuntui. Hänkin kuului siihen porukkaan, mutta Vallu ei ollut kertonutkaan salaisuuttaan kellekkään. Tai vain yhdelle henkilölle. Ja tämän ansiosta hänen oikea kätensä olikin kuin uusi. Nyt se taas toimi todella hyvin, kun oli mennyt hieman epäkuntoon baaritappelussa.... Jonain päivänä Valli aikoisi lähteä lopullisesti lätkimään siitä mokomasta läävästä, jos jostain saisi kunnon töitä. Elämä ei osannut olla sitten helppoa.
Vallu osasi kumminkin nauttia elämästään, vaikka se välillä oli hankalaa. Ainakin juhlapyhien aikaan, kun joutui olemaan yksin. Mutta nuorukainen oli tottunut siihen ja ei oikeastaan edes viettänyt mitään juhlia. Yhtä tyhjän kanssa yksin juhlia.

Vallu siirsi hieman hiuksiaan silmiensä edestä ja rupesi hyräilemään iloisesti jotain kappaletta. Jota olikin eilen laulanut. Hetken päästä hän rupesikin jo hiljaa lauleskelemaan sitä.
Cyborgi siveli hieman hiuslisäkkeitään, tällä kertaa molemmat olivat neonvihreitä. Hän oli ihan kaivannut vaihtetelua siihen tyypilliseen.

Takashi

Mustatukkainen mies käveli pitkin hylättyjä ja hiljaisia katuja. Alue todellakin näytti vanhalta ja hylätyltä, sillä kaikkialla näkyi vanhoja taloja ja siellä oli hyvin hiljaista, jos nyt ei lasketa joidenkin talojen sisältä tulevia ääniä. Mies vilkaisi talon suuntaan, josta kuului ääniä. Siellä näytettiin riideltävän tai ainakin se kuulosti siltä. Mies huokaisi ja alkoi jatkaa matkaansa. Hän käveli jonkun matkaa, mutta ei törmännyt yhteenkään henkilöön, vaikka kuinka pitkälle hän käveli. Oli se kumma miten hän oli valinnut juuri sellaisen reitin, jossa ei tullut yhtäkään vastaantulijaa. Takashi hymähti hiljaisesti ja jatkoi kävelyään. Yhtäkkiä hän näki vieressään penkin, jota näki usein puistoissa. Tuoli oli hyvin vanhanaikainen, puinen ja likainen. Ei se kyllä hirveän ehjältäkään näyttänyt, mutta ainakin sen verran tukevalta, että siinä viitsisi istua. Takashi vilkaisi asuaan, joka oli musta puku. Hän nosti olkapäitään ja pyöräytti silmiään. 'Tätä varten on keksitty pyykinpesukone.' Mies ajatteli ja istahti tuolille. Hän ei välittänyt siitä tulisiko hänen pukunsa likaiseksi. Sen voisi pestä asunnolla, jossa hänellä oli pyykinpesukone. Tosin, hän oli laiska pesemään pyykkiä. Hänellä oli talon lattia täynnä likaista pyykkiä ja hän oli kompastunut niihin tänä aamuna jopa.

Takashi istui tuolilla ja alkoi miettimään aamulla tapahtunutta. Mies oli nukkunut täysin sikeästi pitkälle aamuun, mutta sitten hänen kännykkänsä oli alkanut soimaan. Kännykän ääni oli herättänyt hänet, mutta kauan mies ei ollut antanut sen soida, vaan hän oli lyönyt luurin korvaan. Hän jatkoi samantien uniaan, mutta sitten se alkoi taas soimaan, mutta tällä kertaa hän oli vastannut. Puhelimen toisesta päästä oli kuulunut vihainen ja kovaääninen ääni, mutta samalla tuttu. Soittaja oli ollut hänen työnsäantaja, se joka kertoi hänelle tehtävät. Takashi oli saanut taas uuden tehtävän, mutta hän saisi siitä lisää tietoa vasta parin päivän päästä. Takashi huokaisi ja palasi yhtäkkiä tajuihinsa, kun kuuli laulamista aivan läheltä. Hän huomasi, että joku oli kävelemässä siihen suuntaa. Mustukkainen tuijotti tuota värikästä poikaa, joka käveli suuntaan, jossa hän oli.

Valentine jatkoi rennosti matkaansa eteenpäin. Täällä varmaan melkein voisi laulaa ihan kunnollakin, kun tuskin se ketään häiritsisi. Eihän täällä ollut suunnilleen ketään. Tai saattaisi joitain kodissa olevia... Ehkä he halusivat olla rauhassa ilman häiriöitä. Sitäpaitsi sitten illalla voisi ihan kunnolla laulaa. Melkein kyllästymiseen asti, vaikkei laulamiseen nyt koskaan voinut kyllästyä. Sehän oli ihanaa!
Laulaminen oli melkein kuin elämän ehto. Vallu ei pystynyt olemaan melkein edes päivää laulamatta. Tai, lähes ainahan joutui laulamaan työssään, muttei edes vapaapäivänä. Tosin, jos ei harjoittelisi aina niin ei voisi koskaan kehittyä paremmaksi. Ehkä hänestä tulisi vielä niin hyvä, että juuri se parempi työpaikka löytyisi. Jos vain salaisuus pysyisi salaisuutena.
Ei melkein kukaan varmasti halua cyborgia töihin.

Vallu sattui vilkuilemaan ympärilleen ja huomashi Takashin. Hienoa! Täällä oli muitaki, alkoikin olla tylsää yksin kävellä. Nyt voisi saada hyvää seuraa. Tai ainakin jotain seuraa, ellei sitten toinen haluaisi olla yksin. Jos niin olisi silloin nuorukainen kyllä taatusti painuisi takaisin kotiin. Ei ollut kivaa olla yksin.
"Moi." Valentine tervehti iloisesti hymyillen, päästessään lähemmäs Takashia.

Takashi

Mies jatkoi pojan seuraamista silmillään edelleen, vaikka toinen saattaisi sanoa siitä jotain. Oikeastaan Takashi ei tiennyt miksi jatkoi pojan tuijottamista. Ehkä syynä oli, että poika näytti erikoiselta värikkäisineen hiuksineen ja vaatteinaan? Kuka tietää. Poika näytti kumminkin huomaavan Takashin jo ja poika käveli koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Takashi istui rennosti, nojaten hieman eteenpäin ja piti käsiä sylissään. Hänen kasvoillaan oli totinen ilme, niin kuin melkein aina. Muun näköisiä naamoja näki harvemmin ellei sitten jotain erikoista tapahtunut. Vaikka jotain todella inhottavaa tai jotain hyvin surullista tai jotain hyvin iloista. Harvoin niitä kohtasi, kun asui yksin ja eikä ollut yhtään ystävää, jonka luokse mennä juttelemaan. Sai nähdä saisiko tämä iloisen oloinen poika muutettua tämän totisen miehen kasvoja erilaisen näköiseksi.

Poika tuli hyvin lähelle pukuun pukeutuneen miehen luokse ja tervehti lyhyesti. 'Miksiköhän hän minua tervehti?' Mies mietti ja raapi hieman niskaansa. Hän tajusi kysymyksensä olevan turha, sillä olihan hän itse tuijottanut tuota poikaa aika kauankin ja poika näytti olevan seuranhaluinen, joten ei kait siinä mitään ihmeellistä ollut, vaikka tuo poika sattui nyt tervehtimään. Takashi itse ei kumminkaan vastannut heti takaisin, vaan oli hetken hiljaa. Hän kumminkin jatkoi edelleen pojan tuijottamista. Pienen hetken tuijotettuaan hän kumminkin vastasi. ''Moi.'' Yhtä lyhyesti kuin toinenkin oli tervehtinyt. Miehen äänensävy oli kuitenkin totinen, niin kuin hänen naamansa oli koko ajan ollut. Sai nähdä miten toinen raegoi hänen ilmeensä tai äänensävyyn.

Valentine seisoi hiljaa paikallaan, odottaen vain jonkinlaista vastausta Takashilta. Tämä ei vaikuttanut kovinkaan iloiselta tai mitenkään puheliaalta. Ehkä tällä oli vain huono päivä? Tai tämä oli väsynyt... Tai jotain muuta. Vallu mietti, että pitäisikö hänen sittenkin lähteä. Ja jättää vain tuo mies rauhaan.
Ehkei tämä edes kaivannut nuorukaisen seuraa. Niin.... Vakavankin näköinen oli. Todellakin. Melkein tulisi mieleen, että voisi tehdä mitä vain ja toisen ilme pysyisi koko ajan tuona samana vakavana. Sitä tuskin kannattaisi kokeilla.
Valentine ajattelikin juuri lähteä, kunnes kuuli Takashin tervehtivän takaisin. Hymy hieman leveni Valentinen kasvoilla.

"Eikai haittaa, jos istun kans toho?" nuorukainen kysyi.
Pitihän asiasta tiedustella, jos Takashilla olisikin jotain siihen vastaan. Tai, jos tämä tosiaan tahtoi vain olla yksinään. Ei Valentine tahtonut pahasti häiritä ja tunkeilla.
Ei se ollut kenestäkään kivaa.

-------------------------------
Vähän lyhyt, mutta pitää mennä nukkumaan.

Takashi

Poika oli aikeissa näköjään lähteä jo, mutta näköjään hän päättikin pysyä, kun Takahi tervehti takaisin. Poika näytti entistä iloisemmalta hänen saadessaan tervehdyksen, mutta mies sen sijaan pysyi edelleen totisena. Ehkä hän hymähti pienellä äänellä, mutta ei kumminkiin tympeän kuuloisena. Kovin moni ei uskaltanut tulla tervehtimään Takashia, mutta tämä poika näköjään ei pelännyt miestä, vaan tuli samantien tervehtimään iloisella naamalla. Mies mietti miten toinen voisi reagoida hänen työhönsä, tuskin kovin iloisin mielin. Toinen voisi jopa säikähtää ja ruveta pelkäämään tuota mustatukkaista henkilöä, joka toimi salamurhaajana. Tuskin kovin moni haluaisi jutella sellaisen kanssa, joka tappaa ihmisiä käskystä. Takashilla ei ollut hirveästi vaitoehtoja, kuin liittyä mafiaan salamurhaajana.

Takashi huokaisi pienellä äänellä ja kääntyi katsoaan taas tuota poikaa, joka tällä kertaa kysyi, että saisiko istua. Vanhempi henkilö oli taas vähän aikaa hiljaa ja tuijotti nuorempaa henkilöä. Hän käänsi katseensa ja vastasi. ''Voit istua.'' Pukuun pukeutunut henkilö istui vähän aikaa hiljaa, kunnes hän käänsi katseensa taas vieressään istuvaan henkilöön ja aloitti puhumisen yhtäkkiä. ''Kuka sinä olet? Minä.. olen Takashi.'' Mies esitteli itsensä ja kysyi toisen nimeä, sillä hänestä olisi tyhmää alkaa juttelemaan henkilön kanssa, jonka nimeä hän ei tiedä. Takashi itse ei ajatellut, että alkaisi jutella, mutta poika tuntui sellaiselta, että hän haluaisi jutella, sillä olihan hän tervehtinyt ja istunut hänen viereensä.

//Aamulla oli taas -30 astetta pakkasta. : D//

Ei Valentine tosiaankaan mitenkään pelännyt Takashia, ei mitenkään. Ei toinen oikein pelottavalta hänestä vaikuttanut ja sen takia uskalsikin lähestyä tätä ja tulla tervehtimään. Eihän ketään saisi tuomita ulkonäön takia. Ei se vaikuttanut sisimpään mitenkään, hän mieluummin tuomitsi sen ns. sisäisen kauneuden takia. Hänet yleensä tuomittiinkin tämän metallisen käden takia ja jalan, hyvä ettei tainnut vieläkään olla mahdollista nähdä mitenkään, että pari kylkiluuta oli nyt vahvistettu metallilla. Hassua, miten pienikin asia saa tehtyä cyborgiksi, tosin ihan niitä sydämmentahdistin-cyborgeja ei taideta halveksia. Niitä on kuulemma kauankin ollut.
Vallu nyökkäsi ja kävi istumaan myös penkille. Hällä väliä, jos housut nyt vähän likaantuvat. Mitä väliä? Kumminkin menisivät kohta pesuun, ettei ole sillä väliä.

Valentine katsahti Takashiin ja hymyili hieman. "Oon Valentine. Ja hauska tavata Takashi." hän esittäytyi.
Cyborgi oli aika varma, että Takashi saattaisi hieman kummastella hänen hieman tyttömäistä nimeään. Ja Valentine tarkoitti ystävän päivääkin. No, mitäpä kukaan nimelleen mahtaakaan.
"Täällä on hiema autiota..." hän totesi, yrittäen saada edes jonkinlaista keskustelua aikaan. Nyt ei sentään aloitettaisi niin perusfraasilla, että "kaunis päivä" tai muuta sellaista.

Takashi

Poika esittäytyi pirteän iloisesti eikä sanonut yhtään mitään vastaan. Olisiko hänen muka pitänyt? Poika kyllä vaikutti niin pirteältä ja avoimelta, että tuntui melkein siltä, että poika olisi suostunut kertomaan melkein mitä vain. Hän esittäytyi kumminkin Valentine nimiseksi, joka ihmetytti Takashia, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista nimeä, ei koskaan. Mistäköhän poika oli saanut sellaisen nimen ja juuri poika? Nimi kummastti miestä niin, paljon, että hän aikoi kysyä siitä, mutta toinen aloittikin puhumisen ensin.

Takashi pysyi vähän aikaa hiljaa taas ennen kuin vastasi mitään. ''Ainahan täällä on. Onneksi.'' Mies jatkoi puhumista normaalilla äänellä ja naama edelleen peruslukemilla, niin kuin aina. Hän päätti jatkaa puhumista ennen kuin toinen ehtisi aloittaa. ''Nimesi on muuten erikoinen. En ole kuullut sitä kenelläkään muulla koskaan.'' Nyt mies sanoi mielipiteensä toisen nimestä. Poika on varmaan kuullut hänen nimestään paljon mielipiteitä ja yleensä liiasta sanomisesta ei pidetä. No, liian myöhäistä jo ja eihän tämä mies jaksa välittää pienistä seikoista ja tuo asia oli hänen mielestä pieni asia, josta nyt hän voisi huomauttaa.

Takashi alkoi miettimään miltä hänestä tuntuisi, jos joku alkaisi huomauttamaan koko ajan samasta asiasta. Se tuntuisi.. no, ärsyttävältä. Mutta niin kuin hän jo sanoi, liian myöhäistä jo. Hän huomautti jo toiselle nimestä. Sai nädä miten poika vastaisi.

Valentine nojasi hieman penkin selkänojaan. Paljon mukavampi olla näin, kuin koko ajan jännittyneenä, samassa asennossa. Eihän se tekisi selälle yhtään hyvää. Tässä muutenkaan ei olla niin kunnossa, kun on pari raajaakin on metallia ja kylkiluut vahvistettuna. Eli.. Ei tässä parhaassa kunnossa voi olla. Tai tavallaan.
"Niin... Edes jossain päin kaupunkia." hän naurahti. Uudessa kaupungissa nyt aina oli hurja meno ja vilske, ei ollenkaan rauhaa missään. Etenkään silloin, kun pitäisi yrittää päästä töihin. Tai töistä takaisin kotiin. Tuntuu, kuin jokaiseen vuorokauden aikaan oli yhtä paljon väkeä liikkeellä. Jotkut nukkuivat päivät ja elivät öisin. Tai muuten vaan valvoivat.

Vallu vilkaisi Takashia. "Ai.. No.. On se kai, aika erikoinen.. Tai, ainakin saan kuulla siitä usein." cyborgi naurahti. Oli toisaalta hauskaa omistaa näin erikoinen nimi. Samannimistä ei heti tapaakaan ja... No, on kyllä inhottavaa saada kuulla siitä aina. Mutta Valentine on kerinnyt tottua siihen vuosien varrella.
Aluksi se ei ollut inhottavaa, mutta vähitellen alkoi ärsyttää. Mutta kyllä nyt on totuttu asiaan. Kaikkeen nyt taatusiti tottuu ajan kanssa.
Joskus on ihan pakko tottua.

Takashi

Heidän keskustelu muuttui hiljaiseksi sen jälkeen, kun toinen oli vastannut Takashille. Mies huomasi toisen naurahtaneen, joten hän ajatteli toisen tottuneen jo nimen huomautteluun. Siitä siis huomauteltiin paljon tai niin mies ainakin päätteli mielessään. Takashi alkoi miettimään mistä voisi alkaa puhumaan, sillä hirveä hiljaisuus ei miellyttänyt häntä enään, kun hän oli alkanut jo juttelemaan toisen henkilön kanssa. Hän vain mietti mielessään mistä voisi puhua, mutta ei keksinyt mitään. Hän kun ei ollut se, joka olisi koko ajan keksimässä puheenaihetta. Hän oli aina joukun hiljaisen ja tympein tyyppi, joka pysyi enempi syrjyssä ja antoi muiden puhua. Kuitenkin joskus hän joutui puhumaan, mutta eipä oikein koskaan ruvennut kovin puheliaaksi, vaikka häneltä kyseltiin asioita. Se oli niitä harvinaisia tapauksia, jos Takashi alkaisi puhumaan yhteenmenoon todellakin monta lausetta.

Yhtäkkiä mustahiuksinen henkilö saikin päähänsä kysymyksen, mutta eipä se kovin kummoinen ollut. ''Mitä muuten teet täällä? Oletko kenties etsimässä rauhallista paikkaa?'' Takashi saattoi jo vastata toisen kysymykseen, mutta eipä sille voinut mitään. Saattoihan se olla myöskin niinkin, että toinen ei tullutkaan tänne rauhan takia, vaan saattoi tulla tänne oikeasti etsimään jotain. Mistä sen tietää. Mies ainakin itse oli tullut tänne sen takia, että hän saisi olla rauhassa hirveältä vininältä. Hän siis päätteli, ettei miksi myös toinenkin.

Valentine mietti, että pitäisikö hänen alkaa aina esittäytyä lempinimellään. Siis Valluna, koska se ei ollut niin outo ja erikoinen nimi. Enemmän tavallinen ja silloin kaikki eivät aina rupeaisi ihmettelemään ja huomauttelemaan nimestä. Vaikka oli hän tyytybäinen nimeensä kumminkin. Se oli ihan hieno ja kiva, vaikka olikin tyttömäinen.
Takashi oli myös mukava nimi. Sellainen... No, kiva nimi. Ei ainakaan niin tyttömäinen...
Cyborgi vilkaisi uuteen tuttavaansa tämän kysyessä. "Hmm..." hän mietti. Ei hänellä erikoista syytä ollut tänne tulemiseen. Kai. Huvikseen, tutkimaan paikkoja... Ei oikein muuta syytä. Joo, ei kunnon syytä ei.
"No... Kai mä tulin vaa huvikseni... Kattomaa paikkoja." Valentine vastasi hetken mietittiään.

No, täällä ei tainnut olla mitään etsimistä ainakaan. Täällä ei ollut mitään, muutakuin rauhaa... Tyhjää, joitain hyljeksittyjä eristyksessä omassa kodissaan. Ei yhtikän mitään muuta. Oli tosin mukavaa istua täällä rauhassa. Ei ollut montakaa paikkaa koko kaupungissa, missä voisi istua rauhassa ulkona. Rauhassa pystyi olemaan ihan kotona, mutta ei oikein puistossa.
"Entä sä? Mitä ite teet täällä?"

Takashi

Vastaus ei ollut ihan samanlainen kuin mitä Takashi oli kuvitellut, mutta kait se melkein samaa asia tarkoitti. Tulla tänne oleskelemaan kumminkin. Seuraavaksi oli näköjään Takashin vuoro vastata samaan kysymykseen. Vastausta ei tarvinnut miettiä kauan, sillä olihan hän miettinyt sitä jos aikaisemmin päässään. ''Tulin tänne vain oleskemaan. En pidä melusta.'' hän vastasi. Mies ei tosiankaan pitänyt melusta, vaikka asui uuden kaupungin puolella. No, hän asui siellä lähinnä sen takia, kun siellä oli paremmat oltavat. Tosin, Takashin talo ei näyttänyt kovin vakuuttavalta. Ei siellä ollut mitään hirveän uutta tai modernista. Sänky, sohva, tv jne. Hän ei tahtonut sinne mitään epätavallista tai hirveän monimutkikasta. Olihan puhuvat kodinkoneet olemassa, mutta Takashi puhui mielummin yksin kuin jonkun koneen kanssa.

Näytti lähes siltä, että Takashi joutui keksimään taas jonkun puheenaiheen eikä hän pitänyt siitä. Toinen voisi vuorotellen keksiä jotain, joten mies päätti pysyä hiljaa. Ei hän keksinyt edes mitään aihetta mistä puhua. Vaikka hän kuinka mietti mielessään, niin hän ei keksinyt mistä puhua. Miksi se oli niin hankalaa hänelle? Ehkä häntä ei tosiaankaan oltu tarkoitettu miksikään puhujaksi, vaan työntekijäksi. Takashi teki mielellään työn nopeasti ilman mitään puheita. Ei puhumista tarvittu salamurhaajan työssä, vaan työssä täytyi olla hiljaa ja tappaa se henkilö. Mitään ei saanut paljastua, ei sitä kuka oli käynyt murhaamassa ja miksi. Murhapaikka täytyi miettiä tarkkaan ja aika myöskin. Mitään epäilyksiä ei saanut jäädä. Takashi oli tuijottanut vähän aikaa maata hänen edessään samalla kun hän oli miettinyt. Hän nosti katseensa taas toiseen.

Valentine nyökkäsi. Ei melu ollut kyllä mukavaa, kun joka päivä koneet ja muut pauhasivat yötä päivää.
"Mm.. En mäkää oikee melusta välitä.." nuorukainen aloitti, ja jatkoikin hetken hiljaisuuden jälkeen "Mut joudun työssäni olemaan aika meluisassa paikassa, kai siihen tottuu."
Olihan nyt baarissa aina meluisaa, kun hän esim. ei ollut laulamassa, niin kaiuttimet soitti huonoa musiikkia aika kovaakin. Ihme ettei vielä olla kuulovammainenkin... Tosin ei se elämää haittaisi, jos kuuroutuisi. Kuulolaitteet ovat nykyään hyviä.
Toinen työ taas oli hiljainen, mutta eihän sitä kukaan tiennyt. Harmi vain, ettei siitä saanut paljoakaan rahaa, kun oli sen verran vähän lukijoita tässä turkasen kaupungissa. Olihan niitä nyt jonkin verran.. Ehkä pitäisi koittaa kirjoittaa jotain muutakin, jos saisi kunnollisen idean.

"Toivottavasti, kukaa ei saa ideaa, että jotain pitäisi rakentaa tännekin, siis jotain tehtaita. Silloin ei olisi enää hiljaisia paikkoja..." Valentine totesi. Se ei olisi yhtään mukavaa. Ainoa rauhallinen paikka olisi mennyttä.. Ja tapahtuisi pian niin kuin Maallekin. Tännekin tulisi liikaa saasteita.
"Jos joku tekisi niin, menisin taatusti antamaan kyseiselle hepulle turpaan..." hän mutisi itsekseen.

Takashi

Mustahiuksinen kuunteli, kun toinen myönsi vihavansa myös melua, vaikka työskentelikin meluisassa paikassa. Missäköhän toinen sitten työskenteli? Työpaikkoja, jossa oli melua, oli aika paljon. Hirveän hiljaisia töitä tuskin löytää hirveän helposti ja niitä ei tullut edes miehen päähän, jos hänen omaa työntänsä ei laskettu. Hän jatkoi miettimistä, mutta ei saanut päähänsä oikein mitään. Hän unohti kokonaan toisen miettiessään töitä, jossa olisi hiljaista. Toinen ehti jopa jatkaa puhumistaan ja puhuikin siitä miten kävisi, jos tännekin rakennettaisiin uusia taloja. Takashi ei myöskään pitänyt ajatuksesta, mutta naurahti pojan viimeiselle lauseelle. ''Vedä ihmeessä turpiin, jos haluat.'' Mies sanoi ja hymyili hieman. Ensimmäistä kertaa koko tapaamisen aikana, vaikka syynä oli ei niin hauska asia. Vetää jotakuta turpiin ja mitäköhän hauskaa siinä oli? No, pojat olivat aina tappelemassa, joten ei kait se mitenkään ihmeellistä ollut, jos väkivalta miellytti.

''Olisi se tosiaan harmi, jos tänne rakennattaisiin uusia taloja. Muuten, missä sinä oikein työskentelet tai mitä teet työksesi?'' Mustahiuksinen kysyi. Takashi muutti kasvonsa takaisin totiseksi yhtä nopeasti kuin oli nostanut sen virneeseen. Hänellä kun ei ollut tapana hymyillä paljon. Eihän hänellä kovin iloinen elämä edes ollut, kun joutui tappamaan ihmisiä ja asumaan yksin. Edes hänen lapsuutensa ei tuonyt yhtään ihanaa muistoa, vaan juuri niiden vastakohtia. Miehen elämä oli ollut aika kamalaa eikä hän haluaisi palata siihen koskaan. Ehkä oli vain parempi, että hän eli varjoissa ihan yksin. Kukaan ei voisi satuttaa häntä tai hän ei voinut satuttaa ketään. Tosin, hän joutui tappamaan ihmisiä työssään, mutta mies pystyi lukitsemaan tunteensa heti syrjään, joten sääliä oli ihan turha saada tältä henkilöltä. Mies oli pysynyt vähän aikaa miettäissään eikä näyttänyt kovin iloiselta. Hän säpsähti ja tajusi, että istui jonkun vieressä. Hän käänsi katseensa tuohon värikkääseen poikaan.