Drawing at sundown

Emma tallusteli tehdas alueella kello seitsemän tienoilla, aikaan jolloin kuumimmat juhlat eivät olleet vielä alkaneet, eikä tehdas alueen hylätyllä osalla ollut vielä ketään. Keskiyön aikoihin Hylättyjen hallien alue täyttyi tietyiltä osin nuorista aikuisista heidän alkoholipitoisten juomiensa kanssa ja ehkä jostain vahvemmasta ja laittomammastakin. Päivisin hylätyt hallit olivat tosiaankin hylättyjä, joku koditon saattoi siellä harhailla, mutta vanha kaupunki oli yleisempi asumus sijainti. Kuitenkin yöllä alue heräsi eloon. Kaikkialla soi musiikkia ja nuoret ihmiset rallattivat lauluja onnesta, surusta ja elämästä. Nämä aavemaiset hallit jotka sisälsivät monen työntekijän muistoja olivat öisin nykypäivän nuorten omaa kulttuuria ja osana heidan maailmaansa, ei työnteon vaan juhlinnan parissa.
Emma ei harhaillut tehdas alueella minkään juhlien takia, vaan ihan omaksi huvikseen. Hän ruukasi käydä täällä luonnostelemassa vihkoonsa kuvia näistä suurista rakennuksista ja tänne hän tuli aina rauhoittumaan ja kokoamaan ajatuksiaan. Nytkin hänellä oli mukanaan piirustus ja maalaus välineensä ja tirkisteli tehdashallien suurista ikkunoista oliko siellä ketään. Löytäessään muihin verrattuna pienen hallin, Emma avasi ähisten hallin raskaat ulko-ovet. Oven avautumisesta kuului kauhua ääni, mutta Emma tiesi ettei siellä ollut ketään kuulemassa sitä. Emman astuessa suureen halliin, hän haukkoi henkeään. Seinät oli täytetty graffiteilla ja hallissa oli merkkejä juhlista. Kuitenkin paikka oli tyhjillään ja juhlat oli luultavasti pidetty pitemmän aikaa sitten kaiken pölyn johdosta.
Emma otti pari tanssiaskelta ympäri suurta tyhjää hallia ja sitten hän huomasi tikkaatjotka johtivat parvekkeen tapaiseen toiseen kerrokseen. Se oli oikea paikka alkaa piirtämään, ja Emma tunsi sen sisällään. Hän kiipesi tikkaat ylös parvekkeelle, pyyhki maasta hieman pölyjä pois ja istui maahan. Hän kaivoi piirustusvälineensä esille ja aloitti luonnostelun.

Jim työskenteli uppoutuneena erään vanhan robotin kanssa jonka oli löytänyt yhdestä tyhjillään olevasta hallista, läheltä omaansa. Mekaanikkoa todella osasivat kiehtoa nuo peltiset, elottomat olennot jotka kuitenkin näyttivät toimiessaan niin elolliselta, mutta loppujen lopuksi olvatkin vain pellkä kasa metallia.
Huokaisten mies pyyhkäisi otsaan. Hmph, kello oli jo seitsämän. Ei enää kauaa niin nuoriso alkaisi taas rällätellä halleissa. Jim pyöräytti silmiään. Ei hänellä mitään juhlimista vastaan ollut,itse asiassa hän itsekkin oli aikamoinen bilehile, mutta niille halleille olisi parempaakin käyttöä kuin nuorison huviloina.
Mekaanikko joutui keskeyttämään mietiskelynsä kun jostain läheltä kuului selkäytimiin uppoavaa narinaa. Jim vilkaisi ulos hallinsa oven suusta. Nytkö jo nuoria? Uteliaisuus alkoi ravistella Jimiä. Ei täällä koskaan ennen ketään näin aikaisin ollut näkynyt. Varovasti mies hipisi ulos laskevan auringon viimesäteiden sekaan ja etsiskeli hallia, jonka ovi olisi avattu.

Ei kulunut kauaa, ennen kuin hän löysi etsimänsä ja kurkkasi sisään pölyiseen halliin. Miehen kulmat kurtistuivat, kauheaa sotkemista! Seinät oli maalattu graffitien peittoon. Olivatkohan kaikki hallit tässä kunnossa?
Siitä kuitenkaan enempiä piittaamatta Jim alkoi etsiskellä liikettä. Kuka tuli tämmöiseen aikaan tänne? Ketään muuta Jim ei saanut mieleensä kui koppalakit...hän nielaisi. Jos hän jäisi kiinni laittomasta asumisesta kunnan alueella niin siinä menisi rahat ja hello raitapaita ja kalterit!

Emman piirustuslehtiön pursuili kuvia erilaisista rakennuksista, uusista ja vanhoista, suurista ja pienistä. Vaikka Emma piirsikin suurimmaksi osaksi rakennuksia, eihän koskaan kyllästynyt niihin ja jokainen piirustus, ei, jokainen rakennus oli erilainen. Lehtiöstä ei löytänyt kahta samanlaista kuvaa. Silläkin hetkellä kun Emma istui hallin yläparvella, hän luonnosteli niitä graffiteilla peitettyjä seinämiä ja pölyistä lattiaa jossa näkyi tanssahtelevien jalkojen jäljet.
Emma oli aloittanut piirtämisen jo ihan pienestä pitäen. Hänellä oli aina ollut aikaa piirtää, ystäviä kun ei ollut ja siis aikaa riitti. Ensin Emma oli piirtänyt kukkia, puita ja luontoa. Sitten hän oli siirtynyt eläimiin ja ihmisiin. Vasta myöhemällä iällä hän oli itseasiassa edes kiinnostunut rakennuksista. Kun Emma kiinnostui rakennuksista ja arkkitehtuurista hän oli ollut lukiossa kuvaamataidon kurssilla. Emman opettaja oli vienyt kaikki lapset vanhankaupungin puolelle luonnostelemaan ja siellä Emma oli heti rakastunut vanhanaikaisiin rakennuksiin.

Siinä parvella vähän aikaa piirrettyään Emma kuuli ääniä ulko-ovelta. Ensin hän ei ajatellut siellä olevan ketään, ehkä vain ovi narisi itsekseen, mutta vilkaistuaan uudestaan Emma näki jonkun ovella. Nopeasti hän heittäytyi maahan siinä toivossa ettei häntä nähtäisi. Emma hengitti raskaasti, mutta hiljaisesti. Hänen sydämmensä tykytti kovaa eikä' Emma tiennyt kuinka saisi itsensä rauhoittumaan. Hän ei tiennyt miten pääsisi hallista pois siten ettei kukaan huomaisi mitään eikä hän tiennyt kuka ovella oli. Se voisi olla joku viaton nuori etsimässä juhla paikkaa taikka poliisi etsimässä tunkeilijoita.

Jim hipsi varoen peremmälle rakennukseen. Ketään ei ainakaan ollut näkyvillä, piilossa kenties? Siitä mies oli varma.
Mekaanikko askelsi pitkin hallia mahdollisia piilopaikkoja etsiskellen, jokaisen rojun taakse kurkaten. Silloin tällöin Jimin silmät eksyivät graffiteihin...ehkä...ehkä ne eivät olleetkaan pelkkää suttua. Jotkut niistä olivat jopa oikeasti hienoja. Mies virnisti.

Kävellessään ympäri hallia graffiteja katsellen, unohti Jim katsoa eteensä ja...yllätys yllätys...törmäsi tikkaisiin.
"Ai helvetti!" mekaanikko huudahti kiukkuisesti ja mulkoili tikkaita otsaansa pidellen. Kuitenkin, tuo murhaava katse muuttui pian oivallukseksi. Missäs muuallakaan halliin aikaisemmin tullut henkilö piileskelisi kuin parvella? Olipas hän tyhmä, kun ei ollut aikaisemmin tajunnut! Ripeästi Jim asetti alkansa ensimmäiselle tukipuulle ja alkoi kiivetä hengitystään pidättäen. Nyt olisi totuuden paikka. Joko ylhäällä olisi poliisi ja hän olisi lirissä tai sitten siellä oli nuoripari pelehtimässä, sellaisia oli täällä ennenkin nähty...hänenkin hallissaan.
Jim pudisti päätään, hiiteen muistelu! Vain muutama askelma erotti hänet ja parvitasanteen ja siellä sen henkilön, jota tässä oltiin alunperinkin etsimässä.

Emma uskaltautui kurkistamaan alas henkilöä joka oli juuris saapunut halliin. Hän huomasi henkilön olevan mies, melko nuori mies joka nähtävästi etsi jotakin, tai jotakuta. Mies nimittäin kurkisteli jokaisen laatikon ja tavaran taaksi mitä hallista löytyi. Nyt Emma oli varma siitä, että mies oli poliisi siviili asussa. Miksi muuten mies etsisi muka etsisi jotain? Ehkä mies olikin huomannut Emman läsnäolon ja etsi itse Emmaa eikä ketään kolmatta henkilöä.
Emma alkoi keräämää tavaroitaan takaisin laukkuunsa kun hän näki miehen lähestyvän tikkaita. Mies ei kyllä näyttänyt huomaavan niitä, eikä Emma sen takia hätäillyt. Tällä hetkellä hän vain halusi varmistaa ettei toinen huomaisi häntä. Naisen liikkeet kuitenkin nopenivat hänen kuullessa kovan tömäyksen, luultavastikin siitä, että alhaalla oleva mie sole juuri törmännyt tikkaisiin. Samalla myös kuului kovaa noitumista ja Emman sydän alkoi taas hakkaamaan kuin hullu. Hän ei tiennyt mitä tehdä, hän ei pääsisi parvelta pois huomaamatta. Ne tikkaat joita mies juuri nousi olivat nimittäin ainoat tikkaat ja ainoa muu tapa päästä alas oli hyppääminen.
Hetken mielijohteesta Emma nousi seisomaan ja lähti juoksemaan toiseen päähän parvea. Siellä oli nimittäin ovi johonkin toimistohuoneeseen ja Emma toivoi siellä olevan toinen tie ulos. Kuitenkin, huoneeseen päästyäeen hän huomasi joutuneensa umpikujaan. Emma ei kuitebnkaan luovuttanut vaan piiloutui hätäisesti toimistossa olevaan kaappiin. Vasta siellä hän huomasi unohtaneensa laukkunsa parvelle.

Jim veti syvään henkeä ja kurkkasi nopeasti ylätasanteelle. Ei ketään? Onko hän alkanut kuulla ääniä? Mekaanikko pudisti päätään, sen siitä saa kun asuu yksin robottien keskellä. Jim kiipesi kokonaan parvelle ja katseli ympärilleen. Kaikkialla oli pölyistä, paitsi... Mies huomasi askelia pölyssä ja muutaman jalanjäljen päässä kököttävän laukun. Sekä jalnajäljet ja laukku näyttivät siltä kuin olisivat vasta ilmestyneet. Jim huokaisi helpottuneesti kahdestakin syystä. Ensinnäkin, hän ei kuullut ääniä ja toiseksi, paikalla oleva ei voinut olla poliisi, sillä kuka poliisi unohtaisi...tai oikeastaan edes omistaisi tuollaisen laukun. Mekaanikko hymähti pienesti ja etsiskeli lisää jalanjälkiä, joita ei ollut kovin vaikea löytää. Ilmeisesti, se joku oli säikähtänyt yhtäpaljon kuin hänkin. Lattialla oli nääs maattu ihan kuin piilossa ja jalanjäljet näyttivät ripeästi astutuilta.
Jim talsi pitkin jalanjälkiä, kunnes saapui toimistokopin ovelle. Hän veti uudemman kerran syvään henkeä, jostain syystä häntä jännitti vieläkin ja pulssi oli hieman tavallista korkeampi. Mekaanikko vakuutteli itselleen, että se johtui vain aikaisemmasta poliisiteoriasta, sillä kuka mies nyt tunnustaisi jännittävänsä jonkun tavallisen siviilin näkemistä?
Jim avasi oven hitaasti ja astui vain toisellajalallaan kynnyksen yli.
"Onko täällä ketään?" mies kysyi varovasti ja katseli ympärilleen melkoisen pienessä toimistossa.

Emma istui kaapissa liikkumatta. Häntä pelotti ja niimpä hän piteli jaloistaan kiinni kuin halaisi niitä saadakseen turvaa. Emman hengitys oli raskasta ja hänen silmistään saattoi nähdä kauhun. Emma tiesi että siellä olisi poliisi. Poliisi joka avaisi pian kaapin oven ja pidättäisin Emman, tai sitten jos poliisi olisikin sellainen jolla oli herkkä liipasinsormi, Emma saattaisi menettää henkensä. Nämä ajatukset pyörivät Emma päässä hänen odottaessaan pahinta. Vaikka Emma tiesikin, että jos hän jäisi kiinni siitä seuraisi enintään sakot ja pieni reissu poliisi laitokselle selittämään tekosia, hänen oli vaikea rauhoittua ja hän odotti pahinta. Se oli sinäänsä typerää Emmalta, hänhän oli yleensä rauhallisin ja järkevin joukosta eikä yleensä alistunut tällaiseen hätäilyyn.
Emma ehti jo hieman rentoutua hiljaisuudessa kunnes hän kuuli askelia kaapin ulkopuolelta. Nähtävästi tämä tuntematon henkilö, kenties poliisi kenties ei, oli löytänyt tiensä toimistohuoneeseen. Arvattavaahan se vain oli. Emma oli rynnännyt kovin äänin toimistoon ja jättänyt jalanjäljet pölyiseen lattiaan. Kaiken tämän lisäksi Emma oli unohtanut laukkunsa matkanvarrelle.
Miehen kysyttyä kenenkään olemassa olosta, Emma tiesi ettei hänellä ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa ja poistua kaapista kohtaamaan kohtaloaan. Niimpä Emma päästi ensin syvän huokauksen ennen kuin avasi varovaisesti kaapin oven. Hitaasti hän nousi seisomaan katse kohti lattiaa. Hänellä oli myös kädet ylhäällä antautumisen merkiksi. Emma astahti ulos kaapista surkean näköisenä ja katsahti samalla miestä edessään. Samassa hän huomasi ettei mies ollutkaan poliisi.

Jim oli aikansa jo ehtinyt katsella huonetta, hänen pulssinsa nousi pienesti kun kaapin ovi aukesi. Mekaanikko pidätti huomaamattaan hengitystään.
Jännitys kuitenkin lakkasi lyhyeen kun kaapista astuikin esiin nuori tyttö. Jim ei voinut olla estämättä hymyä nousemasta hämmästyneille kasvoilleen, kun piileskelijä tuli esiin kädet nostettuina. Mekaanikko itse ei siis todellakaan ollut ainut kuka oli pelännyt koppalakkien vuoksi.
"Anteeksi jos säikäytin" Jim sanoi ja koitti saada keskustelun alulle. Olisihan se tyhmää tässä vai tuijottaa toista. Eikö olisikin?
Mekaanikko katseli tyttöä. Tuo oli varmasti alle 20...muuta hän ei sitten ulkonäön perusteella osannutkaan päätellä. Eihän tässä sentään mitään meedioita tai ihmisasiantuntijoita oltu!

//anteeksi tuo lyhykäisyys -.-//

((Ei se mitään :--) kaikilla on joskus lyhyempiä viestejä))

Nolostuneena ja naama niin punaisena kuin olla voisi, Emma laski kätensä alas. Hän oli kääntänyt taas katseensa jalkoihinsa, hän ei nimittäin kehdannut katsoa poikaa suoraan silmiin. Välillä Emma kuitenkin vilkuiki nähdäkseen tarkemmin millainen toinen oli. Nähtävästi toinen oli noin Emman ikäinen, ikä ero ei voinut kuitenkaan olla kauhean suuri, koska poika, tai oikeastaan nuori mies, ei näyttänyt paljoa Emmaa vanhemmalta eikä tämä paljoa nuorempikaan voinut olla.
”E-ei se mitään”, Emma änkytti raapien hieman takaraivoaan ja yrittäen hieman hymyillä pojan tapaan. Siinä tilanteessa Emman oli pakko myöntää itselleen edessään seisovan nuoren miehen miellyttävän silmäänsä melkoisesti, joka teki tilanteesta vielä ahdistavamman.
Emma ei ollut tällaisissa tilanteissa mitenkään erityisen hyvä eikä hän siis tiennyt mitä sanoa taikka mitä tehdä. Hänen kätensä olivat nyt siirtyneet taskuihin ja Emma keinui paikallaan hiljaa. Kuitenkin pien hän rohkaisi mielensä, nosti katseensa poikaan ja sanoi:
”Satuitko näkemään laukkuani matkalle tänne päin?”

Jim katsoi selvästikkin nolostuneeseen tyttöön ja mies kun oli, ei voinut olla ajattelematta tuon ulkonäköä. Sievä tyttö...
"Oh, näin...parven reunalla, lähellä tikkaita oli joku laukku" Mekaanikko selitti nopeasti herättyään ajatusmaailmastaan. Samalla hän osoitti kädellä olkansa yli jotakuinkin sinne missä laukku oli.
Jimmy seisoi hiljaa paikallaan välillä kattoon, välillä tyttöön päin vilkuillen. Vaikka mies olikin kova juhlimaan, ei hän oikein osannut toimia näissä tilanteissa...ellei sitten oltu otettu useampaa kuin muutamaa lasillista. Tilanne oli melkoisen epämukava...tai sitä mieltä Jim itse ainakin oli. Hän ei ollut varma pitäisikös tästä lähteä lätkimään vai koittaa tehdä tuttavuutta. Hetken hän mietti ja päätyi tutustumiseen.
"Olen muuten Jim.." mekaanikko koitti kuulostaa mahdollisimman normaalilta esittäytyessään.

Huomaamattaan Emma oli alkanut pyörittelemään taskuissaan olevaa nöyhtää samalla kun hän seisoi siinä melkein tyhjän hallin toimistohuoneessa miettien miten olikaan joutunut tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa Emma seisoi tuntemattoman nuoren miehen edessä yrittäen epätoivoisesti selviytyä tilanteesta punastumatta. Vaikka Tämä punastuminen olikin jo tapahtunut Emma toivoi, ettei toinen huomannut tätä.
Kuullessaan miehen vastauksen kysymykseensä, Emman kasvoille ilmestyi pieni hymy kuten aikaisemmin ja helpotus valtasi häen ruumiinsa. Tavarat eivät olleet pudonneet paahan, joten kaikki kynät luonnokset ja muut tarvikkeet olivat luultavasti kunnossa.
”Hyvä”, Emma sanoi hiljaa helpotuksesta. Vaikka monet piirrustukset olivatkin vain luonnoksia, ne olivat Emmalle hyvin tärkeitä. Olivathan ne hänen omien käsiensä tekoa.
Kiusallinen hiljaisuus valtasi hetkeksi huoneen. Nähtävästi kumpikaan ei ollut hyvä tällaisissa tilanteissa. Tämä kuitenkin jotenkin rauhoitti Emmaa, eipä toinen ainakaan ollut niitä ihmisiä jotka vain lähtivät ja jättivät toisen yksinään.
Miehen esittäydyttyä Emma vastasi nopeaa:
”Emma” Hän ei edes tiedä, miksi sanoi vain nimensä, eikä jatkanut hetkeen mitenkään. Kuitenkin Pian Emma tajusi ettei pelkkä nimen sanominen ollut mitenkään kohteliasta taikka tuttavallista joten hän jatkoi:
”Olen Emma. Mukava tutustua Jim.”

((Sori, tosi kökköä jälkeä...))

//Ihan hyvähän tuo oli...mulla tulee nyt kyllä vähän tynkiä näistä -.-//


Jim katseli tyttöä päästä varpaisiin. Oliko toisen poskilla punaa? Olihan tämä hieman nolo tilanne, mutta että oikein punastua? No..eihän mies mitään naisista tiennyt.
Mekaanikko havahtui taasen ajatuksistaan kun kuuli tytön nimittävän itsensä Emmaksi. Jim hymyili, tästä eteenpäin keskustelun ei pitäisi olla niin vaikeaa.
"Emma..kiva nimi. Mitä muuten teet täällä? Eivätkai bilehileet ole aikaistaneet pirskeitään?" Mies kyseli kehuttuaan toisen nimeä. Hän piti siitä oikeasti, yksinkertainen ja silti nätti, eikä liian pitkä!
Tunnelma alkoi rentoutua pienen toimistokopperon sisällä. Jim oli ylpeä itsestään saatuaan keskustelun alulle. Miehen huulilla kareili kevyt hymy hänen seisoskellessaan siinä oven suussa.