Illan hämärtyessä [Sovittu]

Jim naurahti pienesti. Kerrankin hän sai yllättää toisen.
"Älä pelkää, ei se niin näkäyvää ole. Katsoin vain vähän kävelytyyliäsi. Tajusin sen vasta nyt, että vähän väärän mittainen proteesi selittäisi sen" Mekaanikko selitti. Hän pyöritteli peukaloitaan ja mietiskeli. Kylkiluitakin oli Valentinelta korjattu? Huh huh.
Jim nosti katseensa kun uusi ystävä kehotti kertomaan itsestään. Tottahan se oli. Valentine oli kertonut itsestään melkein kaiken ja Jim ei mitään muuta kuin nimensä. Reiluahan se vain olisi vaihtaa välillä osia.
"No, mitäs tässä sitten kertoisi?" Jim mietiskeli ja korjasi asentoaan tuolilla.
"Mulla ei ole koskaan ollut puutetta seurasta. Meidän perheessä on...noin...12 henkilöä! Oikea tusina" Jim sanoi naurahtaen muistellessaan. "Äiti, isä, isosisko, minä ja loput pikkusisaruksia." Hän tarkensi.
"Oltiin vähän köyhempi perhe niin lähdin jo nuorena kotoa ja pistin tän paikan pystyyn. En oo koskaan käyny koulua kun 2 ekaa vuotta et opin lukemaan. Nykyään lähetän puolet mun kuukausi tuloista perheelle. Niillä menee jo ihan hyvin, raha asiat alkaa olla mallillaan pikkuhiljaa" Jim kertoi perheestään lempeä hymy huulillaan. Hän koskestti ponnariaan, jonka oli saanut pikkusiskoltaan lähtiessään. Mekaanikko ei voinut ymmärtää miten Valentine kesti sen menetyksen kun hänellä oli nyt jo järkyttävä ikävä vaikka silointällöin oltiinkin yhteyksissä.
"Ei kauhean kummoinen elämän kerta" Jimmy sanoi naurahtaen.

Valentine huokaisi helpotuksesta. Hän kerkesi pelästyä, että se olisi kauhean näkyvää. Onneksi.
"No hyvä... Mä kerkesin jo pelästyä, että se olis näkyvää." hän hymähti vaisusti. Vallu kyllä menisi silloin valittamaan, että tämä jalka tehtiin hieman huonosti.
Cyborgi katsahti Jimmyyn iloisesti. Onneksi tämä suostui kertomaan. Valentine pysyi hiljaa ja kuunteli toveriaan. Oli mukava tietää tovereistaan jotain, kun ei nyt toinen varsinaisesti ystävä olisi. Jos hän ei tiedä yhtään mitään Jimistä.
"Oho.... Sulla on aika... Suuri perhe..." Vallu totesi. Ei taatusti ollut koskaan puutetta seurasta. Aina olisi joku, jonka kanssa jutella. Osalla oli toisin, niinkuin esimerkiksi hänellä. Ehkä pitäisi hankkia joku lemmikki, jonka kanssa voisi viettää aikaa.
"Ei tarttekkaa olla ihmeellinen." tämä sanoi.

Jim naurahti.
"Mmm..ehkä olet oikeassa. Ei sen niin kummoinen tarvitse olla" mekaanikko sanoi.
Hänen katse kierteli hetken onnellisen unelmoivana seiniä. Todellakin, iso, mutta onnellinen perhe. Mikäs sen mukavampaa. Millainenkohan persoona hän olisi jos olisi ainut lapsi rikkaasta perheestä? Tai kuten Valentine, perheensä menettänyt? Tällaiset kysymykset pyörivät aina mekaanikon päässä. Miksi? Miten? Mitä jos? Kuinka? Hän taisi olla synnynnäinen ajattelija, jonka ajatukset katkesivat vatsan murinan mukana ja mieli palasi todellisuuteen.
"Voin katsoa jalkasikin tähän samaan syssyyn jos haluat? Pidätkö nuudeleista?" Jim esitti kaksi täysin toisistaan poikkeavaa kysymystä ja näpäili uudestaan tilausnumeron kännykkänsä näyttöön ja painoi vihreää luuria. Nopeasti olikin tilattu 2 tavallista annosta nuudeleita sen enempiä kyselemättä ja sähläämättä.
"Ruokaa tulossa" Jim sanoi hymyillen ja nyökkäsi Vallun jalkaa kohden. "Mistä sait proteesisi?" Mekaanikko kysäisi. Ehkä jopa hieman ammatillisista syistä ja osittain vain mielenkiinnosta.

Niin, ei elämäntarinan tarvinnut olla katseita mullistava, ns. normaali taisi olla kaikista paras. Ettei olisi mitään erikoisempaa tapahtunut tai sellaista. Niinkuin hänelle oli tapahtunut, mielummin hän olisi viettänyt normaalia elämää perheensa kanssa. Kuin menettänyt perheensä ja elänyt yksin.
Valentine nappasi paitansa ja puki sen taas päälleen. Ei olisi hyvä saada kylmää.
"Ai voitko...? No kiitos... Ehkä sitten välipalan jälkeen... Ja kyllä pidän." Vallu vastasi kysymyksiin. Aika kilttiä, kun suostuu kummankin raajan tarkastamaan. Olisihan se ärsyttävää, jos huomaisi jonkun vian kotona.

"No... Sitä tuskin on kauhean vaikea arvata..." Valentine totesi huokaisten. Deluxe Steal:hän se lähinnä näitä proteeseja valmisti... Se nyt on eri asia miten rehellisesti... Vallu ei ihmettelisi, jos mokoma yhtiö yrittäisi saada lisää asiakkaita onnettomuuksilla.

Jimin kiinnostus heräsi ja hän nojautui nopeasti Valentinea päin.
"Deluxe Steal? Oikeasti? Ne siis on näitten cyborgi juttujen takana! Mä arvasin! Kannattaa kuules silointällöin luottaa mediaan...ne pa*kapäät!" Mekaanikon suusta lenteli sanoja. Hänestä tuntui kuin läpimurto olisi juuri tehty. Pitäisikö ilmoittaa viranomaisille? Ei, sehän tarkoittaisi että Valentine paljastuisi. Ja sehän ei olisi hyvä eihän? Pitäisikös tässä rauhoittua? Joo, se voisi olla paras vaihtoehto.
Jim pudisti päätän ja veti henkeä. Että hän osasi heittäytyä oudoksi välillä.
"Krhm...pitäisi ehkä rauhoittua" Jimmy totesi vielä ääneen ja hieraisi niskaansa Valentineen vilkaisten. Toisesta ei ulospäin välttämättä tajuaisi tuon karua menneisyyttä. Miten tuollaisesta voi selvitä noinkin hyvin? Jim ei siihen välttämättä pystyisi, ehkä... Hän oli kyllä sitä mallia joka porskutti aina eteenpäin vaikka esteitä tulisikin vastaan. Mmm..ehkä siitä selviäisi. Ei sillä, että perheen menetys olisi helppoa ei todellakaan. Hymy nousi mekaanikon huulille ja hän käänsi katseensa verstaan kattoon.

Valentine nyökkäsi. "Tai.. Niin mä luulen..." hän sanoi. Kuka muu muka nyt oli erikoistunut tällaisiin tapauksiin? Ei tainnut mikään muu yhtiö ainakaan.
"Mut... Jos mä en ois saannu tätä kättä ja jalkaa... Niin mä luultavasti viettäisin koko loppuelämäni sairaalan vuoteella, yksin, kun ei mulla ole perhettä tai sukulaisia, jotka tulis kattomaan. Toinen vaihtoehto olisi, että istuisin pyörätuolissa ja joku auttais kaikessa. Sellanen elämä ei sopis mulle." Cyborgi sanoi. Hei, olikohan tuo edes kunnollista elämää? Ei ollut kivaa, jos joutui vaikka makaamaan loppuelämänsä yksin sairaalan vuoteella. Ja ei silloinkaan voisi tehdä mitään yksin. Eli kyllä Vallu mieluummin juuri halusi nämä metalliset ruumiinosat, kun pystyi jatkamaan aika normaalisti elämää.
Ei hän halunnut elämäänsä enää yhtään vaikeammaksi, kun se oli jo ihan tarpeeksi.

"Tosin, kyllä metallisen käden ja jalan kanssa oppii elämään." hän totesi vielä.
Kyllä kaiken kanssa oppisi elämään, kun olisi ihan pakko. Ja kaikki vammautuneet eivät edes saaneet tälläistä mahdollisuutta. Hän vieläkin mietti, että miksi mahdollisesti juuri Deluxe Steal päätti tehdä hänelle metalliset raajat.

Jim nyökkäsi. Hänkään ei pitänyt sitä elämän veroisena. Siis jos makasi kaikki päivät sairaalasängyssä? Ei se elämää vastannut. Ei todellakaan.
Mekaanikko oli juuri sanomassa jotain, mutta silloin verstaan metalliseen oveen koputettiin ja koko halli kaikui. Jim irvisti ja nousi.
"Jaahas! Ruoka aika!" hän sanoi ja nuolaisi huuliaan ovelle kävellen. Ruoka tuli nopeasti, kuten aina. Ravintolan pitäjä oli hänen tuttunsa ja ravintola oli ihan uudenkaupungin laitamilla joten matka tänne oli lyhyt.

Jim vetäisi metalli oven auki ja kaivoi taskustaan rahaa sen verran, että sain nuudelit maksettua.
"Kiitos!" Hän huudahti oven suusta ja käveli ripeästi Valentinen luo. Nälkä paistoi hänen kasvoiltaan.
"Oli jo aikakin!" Mekaanikko sanoi ja ojensi Valentinelle tuon annoksen mutisten jotain ole hyvän tapaista. Silmäräpäyksessä mies pisteli jo posekeen omaa annostaan ja unohti ruokatavat täysin.